Minä, kuka se on?

Jos viisi vuotta vanhalta sinulta kysyttäisikin, olisitko tyytyväinen itseesi sen ikäisenä kuin nykypäivänä olet, mitä vastaisit?

Kyllä? Et?

Vai etkö osaa sanoa?

Kyllä - sanoisin;

 olen tyytyväinen etten ole yhtä lailla tuolla ulkona "ryyppäämässä" ja "naimassa" kanssa eläjiä kuin  muut. jos mun pitäis valita ollako samanlinen kuin muut vai ei, vastaisin että en olisi. olisin mieluummin suljettuna tähän oranssiin huoneeseeni ullakolla. mieluummin istuisin koneella. mieluiten olisin yksin.

Kyllä, mieluummin erotun joukosta, kun kerran massaan sulautuminen ei ole koskaan onnistunut.

Ei, mä sanoisin; En olisi tyytyväinen tekemiini asioihin. en olisi onnellinen siitä että olen käyttänyt lääkkeitä väärin, leikkinyt terä esineillä, harkinnut useammin kuin kolme kertaa itsemurhaa, menettänyt turhan monta ystävää, valehdellut, lintsannut, ja satuttaneeni itseäni turhan monta kertaa erinäisin keinoin.

Ei, en myöntäisi, että peiliin katsoessani näen vain halkeilleen, kasaan kursitun, teipatun, liimatun, murtuneen, verisen, ruman mollamaijan. Mollamaijan jonka siniset silmät pälyilevät ympäröivää maailmaa ja stalkkaavat ihmisiä siinä pelossa että joku kanssaeläjistä käykin kimppuun. 

Ei, en olisi tyytyväinen niistä ajatuksista jotka pyörivät mielessäni. 

En olisi ylpeä tavasta ajatella itseäni. siitä, kun kysyn "missä olen hyvä, mitä hyvää minussa on?" enkä siitä kuinka en ole keksinyt tuohon kysymykseen vastausta. 

mutta kaikkein eniten häpeäisin myöntää, että olen itse antanut itseni vajota kuopan pohjalle. antanut negatiivisten ihmisten vaikuttaa itseeni. Antanut heidän viedä keskittymiskykyni ja rohkeuteni. olen antanut heidän tehdä minusta erakon, sen joka ei uskalla poistua kodistaan edes lenkille koirien kanssa. sen joka ei mene keskustaan ikinä yksin. sen joka rämpii suomaisessa metsikössä jalat märkinä syysillassa päästäkseen huomaamattomana lähi kauppaan hakemaan tölkillisen maitoa. sen, joka ei suostu esiintymään luokan edessä, ei puhumaan ääneen, vastaamaan kysymyksiin tunnilla. Sen joka katoaa varjoihin, mutta kuitenkin seisoo esillä.

 Sen, jota on mahdotonta viedä virran mukana.

usein ihmiset uskovat, että kun joku on erilainen, henkilö on joko päästään sekaisin tai  kyllin rohkea erottumaan. omassa tapauksessani, ei ole muuta vaihto ehtoa, kuin erottua.ei sillä, ei mua koskaan ole kunnolla hyväksytty erilaistenkaan joukkoon. mutta jos en olisi nyt sitä mitä olen, en olisi mitään.

sen sijaan että olisin rohkea, olen luonut sellaisen suoja muurin. vaikeasti valloitettavan linnakkeen.

ulospäin olen iloinen ja avoin - ehkä jopa vahvakin?  

kun sit taas todellisuudessa, mä en ole lähellekään sitä. 

mutta kai mä joskus toivon, että joku tulisi jostain, sulkisi mut siihen syliinsä eikä päästäisi irti.

 ikinä.