Randomius

 Mä en tiedä, mut jostain syystä mä en nyt jaksais yhtään mitään.
nää neljän päivät kasista imee musta mehut.
mut onneks tänään päästään ajoissa, kun henkilökunta menee johonki virkistäytymis päivään.
mut arvaa pääsenkö mä kotiin siitä suoraan?
en.

mun pitää viel käydä hakee kuviksen tavaroita kaupasta ja ei oo mitään tietoo millon seuraava bussi  menee himaan.
mä en jotenkin tajua näitä opon tunteja.
en mä ole vielä herännykkää kunnolla.

Viikko.

Mä en ymmärrä, miksei faija tajua etten mä tartte mitään listoja mun huoneeseen, kun hyvin nytkin menny. mutkun ei. tulee viel mun luolaan koputtamati.

koulu; en mä uskalla kommentoida mutta eilinen liikka tunti rassaa vieläki. siis okei, jalkapalloa - mut jos neljä hyökkää yks on maalis ja yks puolustaa ( joka olin minä) ja se puolustaja ei seisoskele paikallaan moken maskissa vaan juoksee koko oman puolen kenttää ees sun taas ja siitä joutuu sitten hyökkäämään... neljä peliäputkeen ilman juoma taukoja, naisten vaivoissa, ja pienessä flunssassa.
ja nää sen hetkiset puolustajat huutaa mulle kurkku suorana että juokse sen pallon perässä, älä yhtään ota rauhallisemmin. ja sitten pukkareissa jotain piilo vittuilua kun oon pyörtymisen partaalla loppu lihaskunnossa. fuck them.
mut jos tosta tulee jotain jälkivittuilua, ja leviää liikkatuntien ulkopuolelle, päitä putoo.
sama tyyppi joka rages mulle jalkapallos, äyski meille heti sillä hetkellä kun me ekalla liikka tunnilla tuttavan kanssa mentiin sinne pukkariin. se jopa näyttää ihan mun vanhalta kiusaajalta.tosin sain tietää ettei se ole sama heppu, mutta silti.
mä olen jatkuvasti varpaillani.
niin koulussa kun sen ulkopuolella. mä en uskalla kattoa ketään silmiin, ja parina ekana päivänä jos meidän kaapien lähelä istu jotain ihmisiä, mä jäin siihen peilin ääreen, piiloon niiltä. odotin että joku tuttu tulee siihen kanssa.
mulla on joka aamu sellanen karsee tunne mahassa, että jos syön, oksennan. mä en ole päässy sitä yli että kaks ekaa päivää ja mulle on jo pikku hiljaa vakiintumassa porukka ympärille.ihmisiä samanlaisilla kiinnostuksilla.
kahteen ekaan päivään, mä en kuitenkaan menny ees ruokalaan. mä podin kolmena peräkkäienä päivänä pään särystä. mä pelkäsin liikaa ruokailua, ja samala loin ittelleni tekosyitä, miksi olla menemättä.
Tarpeeks jätän syömättä, laihun.
todella tyhmä tekosyy, mutta ei ois pahitteeks.
mulla on tällä hetkellä menossa sellanen hetki, tai pikemminkin aikausi että en kestä nähdä kuvajaistani peilistä. en missään nimessä kestä sitä. mua oksettaa, ja alan hiljaa haukkumaan itteäni. nään taas sen ruman örkin siinä tuijottamassa takasin. en mä tiedä, joku vois lyyä mua pari kertaa, pistää mut lopettaa sen itteni haukkumisen.
jotenkin mä olen onnistunu välttämään näitten uusien tyyppien läsnäollessa itteni haukkumista. kerran mä jo ehin alotaa mut sitten päätinkin lauseeni jotenkin siihen malliin että 'ehkä mä nyt vaan pidän tän turpani kii'
mä näen pari alternative jätkää tuolla päivittäin, ja tiedän että toine niistä käy Coneissa. näin sen siellä ja arvelen et se tunnsitaa mut kans. sillein haluis olla normi niitten läsnäollessa, mutten  mä pysty. kattelen pois, yritän olla kun en oliskaan. jotenkin nolostun, pidän itteäni liian stereoypisenä ja failina siihen että voisin edes moikata ohimennen. tai että haluaisin että ne edes huomais. no ei, oikeasti mä olen peloissani siitä että ne huomais. kuvittelen et ne vaan nyrpistäis nenäänsä inhosta.
en kyllä ihmettelis jos näin kävis

en vaan osaa olla tuolla. aina kun nousen pää protaat ylös kakkos kerroksen väki sohvilta tuijottaa. tai siis tosi moni stalkkaa sieltä. siinä on aina porukkaa. kai siinä muutkni saa istua, mutten mä uskalla mennä. omalla tavallaan hyvä etten mä tunnista ketkä on ykkösiä, ketkä kakkosia ja niin edelleen. mut sen takia mä en uskalla puhua muille.
mä alan kyllästyä hokemaan 'ehkä se siitä' 

Mä hyvä jos uskallan hengittää

kaks päivää.
tai no periaattees yks puol.
must tuntuu et puolet mun ryhmistä vihaa mua - tai ainakin on päättäneet etten mä ole hyvää tai järkevää seuraa. jälkimmäistä en ihmettelisi yhtään.
mutta olen mä onnistunut löytämään lapsuuden kaverini, saamaan periatateessa kaks uutta tuttua, ehkä kolme.
mutta mun on edelleen hankala hengittää.
tuntuu joka ilta kun muistelee mitä kävi koulussa että hitto oon nolo, ja tyhmä - nyt ne ajattelee et oon vaan karseen tyhmä.
mut kai se tästä.
mut periattees mä kai vaan oon varpaillani ja odotan et jostain hyppää ilkee ihminen ja pistää mun hauraan lasilinnan palasiks.

" Ajattele itseäsi " sanoi mummo

Jotenkin tuntuu ettei isovanhemmat tajua, kun mä selitän kaverin tilannetta. ne käskee mun keskittyä vaan itteeni ja sivuutta kun kaverilla on huono olo. eikä unohdeta että tää kaveri saattaa nirhaa itsensä.

mut mun itteeni keskittyminen, en mä osaa.
tai siis, sillein hyvällä tavalla en osaa.
okei, puhun ittestäni ihan äly paljon, vertaan muita itteeni, niitten tilanteita. sanon miten tekisin itte ossain tilantees. ärsyttää kyl itteänikin.

Tiistai mua pelottaa enemmän kun ikinä. koko illan ollu kylmä tunne ton rintakehäl, ruoka meinaa tulla ulos ja syke nousee pilvenpiitäjän huipulle. nytkin tuntuu et joku puristais mua kasaan ja hakkais lekalla selkään.
hei, mä en ees tunne mun polvia.
entä jos meen väärään aikaan, kun kerran papereissa on eri päivä kun sit itte päivän numero  vastaa huomista. entä jos pitääkin mennä lukkarin mukaan? äh, hermot menee ja tiedän et uni jää haaveeks.

Faija puoli poisti perfect worldin isosta koneesta, ja ne ihmiset siel piti mut järjissäni.
vielä mä palaan joku päivä. kai.

Friends comes first.

Mun pitäis yrittää saada kaveri rauhottumaan. mut sil on sata kertaa paskempi tilanne kun mulla. hän joutu sitten ammattistarttiin, joka on täynnä ( siis kirjaimellisesti) sätkää vääntäviä lisusja ja jotka jo vittili tälle immeiselle.  eikä muuta mutkun siellä on kaks kusipäätä meidän entisestä yläasteesta.
jotenkin musta tuntuu et meille tulee ihan kivaa...
onneks käydään sentään samas kaupungis, ja hänkun tulee bussilla kotiin, niin mennään mitä varmemmin samalla kyydillä, hän voi purkaa huonon olonsa.
mua vaan pelottaa että hän ei jaksa enää.
voi olla että jos me päästään eriaikoihin, mikä on varmaa kun ollaan eri kouluis, niin meikäläinen jää hengaa kapeen siks aikaa että tää toinen pääsee.

Turhuus.

En mä tiedä, vähän väliä mulla on hyvä olla ja ajattelen positiivisesti.
mut sitten taas ei mee kauaakaan kun jo mietin negatiivisesti. Mä meen maanantaina tesmaa ton kortin, siltä varalta että mun perus tuuri iskee taas kiinni.
Paras kaveri ei ole vieläkään vastannu siihen viestiin mnikä laitoin jo eilen, joko sitä ei kiinnosta henggaa mun kanssa sitten maanantaina tai sil ei oo saldoa.  veikkaan kyllä ensimmäistä vaihtoehtoa, sen poikafrendi kun ei tykkää et ollaan kavereita.
eikä liiemmin sen sisko, kun on aina haukkumassa mua.
mut ei sillä, mä kyllä pärjäilisin ilman sitäkin. tai ehken? voisin kyllä tehdä karhun palveluksen ja kysästä sen veljeä hengaa, koska tiedäne ttä kavri ei tykkää jos edes sanotaan moi.

Tiistai saa mun sykkeen taas nousemaan. kylmät väreetkin juoksee pitkin selkärankaa..

Kyllä se siitä. kai.

Break down

Mä en tiedä siitä kuinka nopeesti ihmiset tekee netissä havaintoja ihmisen luonteesta.
Mut, oikeessa maailmassa musta saa muutamassa tunnissa paljon irti.
yhdessä hetkessä mä uhkun itsevaruuutta ja seuraavassa mä perännynkin. mua ärsyttää se, musta tuntu et ihmiset mun ympärillä on nälkäsiä susia, sellasia jotka käy kimppuun heti kun ne haistaa pelon.
Ja mä pelkään paljon ja koko ajan.
Mä pelkään puhua ihmisille, sanoa edes moi.  Mä pelkään et sanon sen jotenkin väärin, koska mun tapa puhua on helposti väärinymmärrettävä. Mä inhoan ahtaita tiloja. mä pelkään ihmisten kosketusta. sitä että ne näkee kuinka hauraaks mun keho onkaan muuttunu.
Mä pelkään et ne näkee mun ulkokuoren sisään, onnistuu siirtää sivuun sen 'iloisen ja aurinkoisen vahvan itsenäisen naisen roolin' ja tajuaa että tosiasiassa mä olen kaikkea muuta. Mä en muista miltä tuntuu oikeasti hymyillä. kuinka hyvältä sen pitäis tuntua. tietyt ihmiset tuo sen melkein takaisin, mut jotain vaa jää.  muut nauraa pitkään, kiemurtelee lattioilla kun mä naurahan vähän, mut sen verran ettei kukaan oikeastaan tajua, nauranko vai enkö.
Mä pelkään päästään vastakkaista sukupuolta lähelle, silti mä haluaisin et joku tulis siihen lähelle. entä jos se joku sitten lähtiskin kun se kyllästyy mun ongelmiin? Tai jos se oiskin niitä ihmisiä jotka esittää läheistä mut sitten kertoo asioita etenpäin ja --- ?
Mä taidan olla jo paranoidi.
mulla varmaan on kohta skitsofrenia.

tai ehkä mul on jo?

Mä en kyl edes usko että kukaan uskaltais lähestyä mua. Ei mua ennenkään ole. On olemassa tasan kaksi jätkää, jotka on mulle puhunu. yks oli just sitä tyyliä edustava joita mä kartan, koska 
"kovis" jätkät on aina olleet mun viholisia. mut tää, suosittu jätkä, sattu käymään samas 'ongelmanuorten' paikassa kun minä. meillä oli omat läppämme. mut sitkun se läppä levis mun luokaan ja siitä käytäville, koska se käytti sitä kouluskin. mä sanoin siitä sille, mä sanoin että "Kiitos et käytit 'Lattiamoppia' koulussa, kaikkien kuullen. tulit viel sanoo sen äikän luokan ovelle kun menit ohi, nyt sitä käyttää _Insert name here_ ja kohta koko koulu. kiitos." ja mä puskin sen ohi.
seuraavana päivänä _insert name here_ sit tuli, pyys anteeks ja kysy et mikä inside  juttu meillä sen jätkän kans oli. mä vaan sanoin että " No inside." siihen aikaan mä en kyennyt kertomaan että kävin ongelmanuorten paikassa, että mulla on tukihenkilö.
ja se jäi siihen. me oltiin kavereita sen jätkän kanssa. ja mä vaalin edelleen tota muistoa. se tuntuu hyvältä. lämpimältä. se muistuttaa ettei kaikki ole kusipäitä. ja se kyseinen henkilö vielä hakeutu lastenhoito alalle. sai mun respectit. ja se on harvinaista. Kumpa se ei ois lähteny samana vuonna. jos se ois ollu ne kaks vuotta siel viel lisää...

sitten tää toinen, joka periaattees alko henggaa  mun ja mun kavereiden kanssa vasta viimosena vuonna. se on vähän sellanen, jännä. "ernu" sekin on. sanoisko sitä nyt hevariks? mä menen sen kanssa samaa taidelukioon. ja se on ok, ainakin se puhuu mulle eikä karta. ja se on kiva, omalla tavallaan. 

ainoot jätkät mun elämässä. ne jotka on päässy pois siltä vaara vyöhykkeeltä, mut on kuitenkin siellä kaverivyöhykkeen perukoilla.

mä en edes tiedä, miten olla jätkien seurassa. 

mun ei pitäs selittää tätä tänne, varmaan jostain koht hyppää joku trolli, ja käy kiusaamaan, levittää juttua ja oon kohta nettikiusattu. enemmän ku koskaan ennen.

Ripaus kunniaa, Rahtu pelkoa.

Okei,

vähän yli kymmenen vuotta on pitkä aika. sinä aikana ehtii jo turtua siihen pashan makuun. siihen miten se polttaa ja nostaa kyyneleet silmiin sekä syövyttää sisuskalut, haurastuttaen luita ja lamaannuttaen aivo toiminnan.
Aina sanotaan että kiusatun ei koskaan pitäisi alkaa uskomaan, mitä kiusaajat sanovat. että ei se ole totta.
Mutta kun tietyt ihmiset, aika ajoin vaihtuvat naamat ja luonteet sanovat samoja asioita, lisäten aina jotain soppaan ja tämä taas kestää liian kauan...

"Pakkohan niiden on olla oikeassa.."

kun pahoihin sanoihin alkaa uskomaan, peilistä katsoo takaisin epämuodostunut hirviö, ja silmät näkevät joka hetki enemmän virheitä. Kuinka hius väri ei sovi kasvoihin, silmät muistuttavat vetisiä ja mätiä luumuja, suu on liian pieni, nenä muhkurainen ja iso, hartiat lego-palikat, ihraa ihan liikaa luiden ympärillä,  sormet lyhyet ja nakit ja niin edelleen. 
ja mitä tarkemmin peiliin katsoo, sen enemmän kehoaan vihaa.

Kun kiusaamisesta on sitten viimein tullut ' ylitse pääsemätön este' useimmat, hyvin moni harkitsee päättävänsä kärsimyksensä itse.

"Kuka mua kaipas?" 

Harvat kuitenkaan niin sanotusti löytävät rohkeutta päättää elämänsä omin toimin, ja pahimmassa tapauksessa masentuneisuus lisääntyy entistä enemmän, ajatukset sättivät ettei henkilö ole tarpeeksi hyvä edes moiseen, tarpeettomaan tekoon.

"Silta ja joki. kuinka monta kertaa olenkaan kolmen vuoden aikana jo kävellyt sen voimakkaan, jääkylmän virran yli. sen tumma vesi katsoo kädet levällään, valmiina ottamaan syliinsä."

Niin kiehtovalta se on tuntunutkin, jokin takaraivossa raksuttaa. se kalvaa ja pakottaa miettimään. Se sanoo, että jos ei enää jaksaisi itselleen elää, niin eläisi nyt ainoana lapsena vanhemmilleen. Ajattelee niitä vähäisiä, ja varmasti läheisiä ystäviä, perheen jäseniä, mummoa, tai vaikka lemmikeitä. niitä asioita ja olentoja, jotka ovat itselleen rakkaita. kun  pistävä tunne alkaa kalvamaan, pelko menetyksestä ja ajatus siitä kuinka et koskaan näkisi karvaturriasi uudelleen, on aika laskea ase, kävellä turvallisen matkan päähän junista ja silloista, astua tien sivuun ja jättää se veitsi sinne mihin se kuuluu. muiden veitsien sekaan.

Joissakin kulttuureissa Itsemurha on "sallittu teko". Se katsotaan myös joissakin tilanteissa kunnialliseksi teoksi.
mutta omissa silmissäni, se on kunniaton tapa lähteä. oma selkärankani on aina vängännyt vastaan ja se vähä kunnia jota kannan vielä mukanani, se jota kukaan ei ole onnistunut murtamaan tai varastamaan, ei ole antanut minun hypätä siltä sillalta. 
ehkä hyvä niin.

"Jos ei yli pääse, etsitään toinen tie"

Judgin' the book by i's covers..

Jos ihmiset näkis mut tosi elämäs, ne ei ihan heti uskois että meikäläine kuuntelee Korealaista R & B musaa.
nytkin on koko aamu menny tähän, kun ei ole muutakaan tekemistä. Eilen menin sitten mummolle, voishan täällä liikkuakkin ulkona kun hyvä jos kukaan tuntee - mut jotenkin en saa hinattua lyllytakamustani tonne vesisateeseen.
pikkuveikkapuoli ja biologinen faija meni hoploppiin, mummo säätää jotain koneella ja leikkii tekniikanihme lasta.
jos tänään menis kuitekin kotiin ja jäis sinne neljän seinän sisään taas.


onks se nyt niin karseeta et kuuntelen Shinee'ta tai Suju'a?  


jotenkin ei nyt vaan jaksa, ei jaksa stressata,ei ajatella tulevaa, tätä hetkeä eikä menneitä. hyvä jos syömään pysty kun tuntu niin harmaalta.


kyl mä tiedän et mun pitäis poistua kämpästä, eihän ihmiset mua muuten tapaa. ei ne utlee joka ovelle koputtelemaan ja kyselemään että kelpaako seura.


mut  kun on liian hapokasta...

Gok ja sen dokumentti

Katsoin sitten tuon teinilihavuus dokumentin, ja vaikka en nyt olekaan yhtään niin läski kun mokomat teinit siinä, pystyin asettamaan itseni heidän tilanteeseensa koska tunsin samoin. onko se nyt sitten empatiaa kun on käyny ittekki samat tunteet, tilanteet ja ajatukset läpi kun muutkin ja tietää miltä se tuntuu?

ja sitten menee vielä ja kommentoi kanssa eläjän ( sellaisen joka elää siinä tilanteessa kuin mä. ) blogia ja yrittää saada valettua vähän uskoa henkilöön ja sitten iskeekin huono olo moisesta typerästä tempusta. miksi aina kun mä luen jonkun kiusaamistapauksista mulle tulee tunne että pitää jakaa surunsa ihan vaan että sais aikaan sen reaktion toiselle että " ai, mä en ole yksin???" kun taas sen  jälkeen tulee mieleen että ei kamalaa, nyt ne pitää mua ihan karseena pellenä.

ehkä mä olenkin?

mut nyt sit taas alko hermoilemaan sitä noin puolentoista viikon päästä alkavaa tuskaa. jos mä jo nyt näen painajaisia, joudun tekemään hengitysharjoituksia aina kun ajattelenkin lukion alkua.

Ehkä se tästä..? ehkä ihmiset oikeasti on kasvaneet? mut... -96 syntyneet....