Okei,
vähän yli kymmenen vuotta on pitkä aika. sinä aikana ehtii jo turtua siihen pashan makuun. siihen miten se polttaa ja nostaa kyyneleet silmiin sekä syövyttää sisuskalut, haurastuttaen luita ja lamaannuttaen aivo toiminnan.
Aina sanotaan että kiusatun ei koskaan pitäisi alkaa uskomaan, mitä kiusaajat sanovat. että ei se ole totta.
Mutta kun tietyt ihmiset, aika ajoin vaihtuvat naamat ja luonteet sanovat samoja asioita, lisäten aina jotain soppaan ja tämä taas kestää liian kauan...
"Pakkohan niiden on olla oikeassa.."
kun pahoihin sanoihin alkaa uskomaan, peilistä katsoo takaisin epämuodostunut hirviö, ja silmät näkevät joka hetki enemmän virheitä. Kuinka hius väri ei sovi kasvoihin, silmät muistuttavat vetisiä ja mätiä luumuja, suu on liian pieni, nenä muhkurainen ja iso, hartiat lego-palikat, ihraa ihan liikaa luiden ympärillä, sormet lyhyet ja nakit ja niin edelleen.
ja mitä tarkemmin peiliin katsoo, sen enemmän kehoaan vihaa.
Kun kiusaamisesta on sitten viimein tullut ' ylitse pääsemätön este' useimmat, hyvin moni harkitsee päättävänsä kärsimyksensä itse.
"Kuka mua kaipas?"
Harvat kuitenkaan niin sanotusti löytävät rohkeutta päättää elämänsä omin toimin, ja pahimmassa tapauksessa masentuneisuus lisääntyy entistä enemmän, ajatukset sättivät ettei henkilö ole tarpeeksi hyvä edes moiseen, tarpeettomaan tekoon.
"Silta ja joki. kuinka monta kertaa olenkaan kolmen vuoden aikana jo kävellyt sen voimakkaan, jääkylmän virran yli. sen tumma vesi katsoo kädet levällään, valmiina ottamaan syliinsä."
Niin kiehtovalta se on tuntunutkin, jokin takaraivossa raksuttaa. se kalvaa ja pakottaa miettimään. Se sanoo, että jos ei enää jaksaisi itselleen elää, niin eläisi nyt ainoana lapsena vanhemmilleen. Ajattelee niitä vähäisiä, ja varmasti läheisiä ystäviä, perheen jäseniä, mummoa, tai vaikka lemmikeitä. niitä asioita ja olentoja, jotka ovat itselleen rakkaita. kun pistävä tunne alkaa kalvamaan, pelko menetyksestä ja ajatus siitä kuinka et koskaan näkisi karvaturriasi uudelleen, on aika laskea ase, kävellä turvallisen matkan päähän junista ja silloista, astua tien sivuun ja jättää se veitsi sinne mihin se kuuluu. muiden veitsien sekaan.
Joissakin kulttuureissa Itsemurha on "sallittu teko". Se katsotaan myös joissakin tilanteissa kunnialliseksi teoksi.
mutta omissa silmissäni, se on kunniaton tapa lähteä. oma selkärankani on aina vängännyt vastaan ja se vähä kunnia jota kannan vielä mukanani, se jota kukaan ei ole onnistunut murtamaan tai varastamaan, ei ole antanut minun hypätä siltä sillalta.
ehkä hyvä niin.
"Jos ei yli pääse, etsitään toinen tie"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti