kesäloma alko mulla päivän ajoissa... ja todella oudosti

Mä olin vielä vähän aika sitten todella masentunut, mutta samalla hetkellä helpottunut.
ei pariin kuukauteen koulua.
mutta samalla, mä aloin masentumaan siitä, että oon taas kaks kuukautta lähes tulkoon vaan koneella - yksin.
ei siis, kahdella ekalla viikolla mulla on sentään vielä jotakin menoa, ja kaveri tulee muutamaks päiväks yöks 12 päivä koska desucon 2013.

mutta tämä eräs henkilö - joka kirjaimellsiesti pisti mun pään solmuun mutta samalla pelasti mut siltä synkkyydeltä mikä keräänty mun pään päälle. ainoa vaan etten mä tunne tätä tyyppiä lähes ollenkaan -  vaikka se onkin mun kuvislinjalla.

"et haluis lähtee ulos mun kaa joku päivä?"

http://25.media.tumblr.com/e5a0095db2668b3bd3d737f6ddbea7c0/tumblr_mnj94zcI1K1rlm1f3o1_500.png

smilesmilesmilesmilecrysmilesmilesmile

"enää tää viikko!"

eiks kuullostakkin innostuneelta lausahdukselta, etenkin kun sanojalla on hymy korvissa asti?
ei hemmetti, mua pelottaa jo nyt ihan samperikseen toi loma kaks ekaa viikkoa mä uskon viel' pärjääväni, kun on saanut niille jokseenkin jo menoa ja kaverien kanssa hengaamista. mutta Desucon 2013 jälkeen mulla ei sitten olekkaaan oikeastaan mitään puoleentoista kuukauteen. yksiin häihin pitäis osallistua -   josta en muuten tunne lähes ketään, ei ole mekkoa ja ei mitään tietoa kuinka suuret ne niistä järkkää. kuinka paljon siellä on ihmisiä. onko ne ryyppy jengiä. onko ne yli uskovaisia jotka kattoo alternative nuoria paheksuen kirkoissa..?

mua oksettaa. ihan helvetisti.

mutta eniten mua häiritsee se yksinolo. just kun on alkanu tuntuu et saa elämästä kiinni edes jotenkin, niin sittenkin läväytetään parin kuukauden loma nenän eteen. mä olen jopa luovuttanu kokeiden suhteen, en jaksa lukea. tässä käy aina näin.

That i currently don't have.

 http://25.media.tumblr.com/209d3c0ece1885926da81b060baf594b/tumblr_mniueqfNVR1rk0wjio1_500.png

taas tätä

Mulla oli eilen todella - siis todella huono olo.  niin huono, etten edes muista koska oisin viimeks vajonnu niin alas emotionaalisesti. ajatukset vaan pyöri päässä tauottomasti.
ja tänään, mulla on ollut mitän sanomaton - mitään aikaansaamaton fiilis. ma haluaisin puhua - mutta ei ole ketään - siis oikeasti - jolle voisin avautua niin ettei sieltä tulisi sitä perus reaktiota että ei mulla mikään ole.

mikä taas on...

mulla on ollut parempiakin päiviä. tai no, parempia hetkiä. pitkiä viikkoja. jopa pari kuukautta.
enkä mä tiedä mikä mussa on taas naksahtanut.

ehkä mulla on taas van tällänen vuoristoradan alamäki menossa.      

pari päivää, en tiedä enää kuinka kauan - mutta tällä viikolla mulla on ollut sellanen, vetäytyvä ja omiin ajatuksiin suuntautuva fiilis. mä en sano omia mielipiteitäni ääneen enää kunnolla, oikeastaan ollenkaan. huomasin tämän *perjantain* terveystiedon tunnilla, jossa opettaja sitten päätti pitää väittely tilaisuuden *abortista* -  jakoi luokan keskeltä halki - jouduin sille puolelle jonka mielestä abortti olisi oikein. istuin hiljaa ja kuuntelin kuinka lapselliseksi vastapuoli tämän *vakavan* asian veti. istuin ja kuuntelin samalla kuullen ne asiat omassa päässäni, jotka olisin halunnut sanoa. mutta ei, jo ennen tuota tuntia olin vetäytynyt oman pääni sisään. eräs päivä tältä viikolta - en muista mikä, kun en ole kiinnittänyt huomiota - kävelin kaveri porukkani ohi useampaan kertaan, jotain ynähtäen tervehdykseksi kun nuo hiomasivat mut, heti jatkaen matkaani. joitakin kertoja onnistuin kuitenkin osallistumaan keskusteluihin ja riehumisiin heidänkin kanssaan - tosin hymy hyyty heti kun katse vältti.

mä en tiedä - taaskaan - mikä mun on. tuntuu pöljältä ajatella viikkoa taaksepäin, tulee huono olo kun mietin miten eräs kaveri sai mun ärtymyksestä osansa. perjantaina.
olin koko aamun miettinyt jättäväni koulun väliin, ja ilmeisesti olisi pitänyt. joka tapauksessa sain itseni kouluun - ja koulussakin mietin lähteväni kotiin kesken. biologian tunninjälkeen oli sitten ruokailu, ja olin suunnitellut meneväni syömään - jonka jälkeen lähteväni kotiin. muut porukastani meni alas viemään laukut ja odottamaan pienempää tungosta, itse livahdin suoraan syömään.
siitä on jo kauan aikaa kun mä viimeksi olen oikeasti syönyt yksin. olin jossain parissa minuutissa valmis, ja poistuin ruokalasta alle minuutissa. olin kyllä kuulevani muusiikin läpi T'n naurun - tosin en katsonut ympärilleni vaan katse maassa kiirehdin tieheni, sen kummempia ajattelemati.
alhaalla loppujen lopuksi seisoskelin takkini - siis hupparini - edessä hetkisen, edelleen harkiten lähteäkö vai ei. 

loppupäivän sitten kaduinkin, etten lähtenyt. en muista hyvästelleeni kavereitani tänä viikonloppuna. 

mua pelottaa, että jään yksin kokonaan - mutten kyllä tajua itseäni sen suhteen että vetäydyn pois.

ja näin btw, seisoskelin keskiviikko iltana taas sen tutun sillan ja virran luona, tuijottelin sinne veteen ja mietin mitä mä joskus olen siinä kohden harkinnut. mulla meni kylmät väreet pitkin selkää kun käännyin pois ja lähes juoksin tieheni. ehken mä vaan vielä ole valmis.