mulla on ollut parempiakin päiviä. tai no, parempia hetkiä. pitkiä viikkoja. jopa pari kuukautta.
enkä mä tiedä mikä mussa on taas naksahtanut.
ehkä mulla on taas van tällänen vuoristoradan alamäki menossa.
pari päivää, en tiedä enää kuinka kauan - mutta tällä viikolla mulla on ollut sellanen, vetäytyvä ja omiin ajatuksiin suuntautuva fiilis. mä en sano omia mielipiteitäni ääneen enää kunnolla, oikeastaan ollenkaan. huomasin tämän *perjantain* terveystiedon tunnilla, jossa opettaja sitten päätti pitää väittely tilaisuuden *abortista* - jakoi luokan keskeltä halki - jouduin sille puolelle jonka mielestä abortti olisi oikein. istuin hiljaa ja kuuntelin kuinka lapselliseksi vastapuoli tämän *vakavan* asian veti. istuin ja kuuntelin samalla kuullen ne asiat omassa päässäni, jotka olisin halunnut sanoa. mutta ei, jo ennen tuota tuntia olin vetäytynyt oman pääni sisään. eräs päivä tältä viikolta - en muista mikä, kun en ole kiinnittänyt huomiota - kävelin kaveri porukkani ohi useampaan kertaan, jotain ynähtäen tervehdykseksi kun nuo hiomasivat mut, heti jatkaen matkaani. joitakin kertoja onnistuin kuitenkin osallistumaan keskusteluihin ja riehumisiin heidänkin kanssaan - tosin hymy hyyty heti kun katse vältti.
mä en tiedä - taaskaan - mikä mun on. tuntuu pöljältä ajatella viikkoa taaksepäin, tulee huono olo kun mietin miten eräs kaveri sai mun ärtymyksestä osansa. perjantaina.
olin koko aamun miettinyt jättäväni koulun väliin, ja ilmeisesti olisi pitänyt. joka tapauksessa sain itseni kouluun - ja koulussakin mietin lähteväni kotiin kesken. biologian tunninjälkeen oli sitten ruokailu, ja olin suunnitellut meneväni syömään - jonka jälkeen lähteväni kotiin. muut porukastani meni alas viemään laukut ja odottamaan pienempää tungosta, itse livahdin suoraan syömään.
siitä on jo kauan aikaa kun mä viimeksi olen oikeasti syönyt yksin. olin jossain parissa minuutissa valmis, ja poistuin ruokalasta alle minuutissa. olin kyllä kuulevani muusiikin läpi T'n naurun - tosin en katsonut ympärilleni vaan katse maassa kiirehdin tieheni, sen kummempia ajattelemati.
alhaalla loppujen lopuksi seisoskelin takkini - siis hupparini - edessä hetkisen, edelleen harkiten lähteäkö vai ei.
loppupäivän sitten kaduinkin, etten lähtenyt. en muista hyvästelleeni kavereitani tänä viikonloppuna.
mua pelottaa, että jään yksin kokonaan - mutten kyllä tajua itseäni sen suhteen että vetäydyn pois.
ja näin btw, seisoskelin keskiviikko iltana taas sen tutun sillan ja virran luona, tuijottelin sinne veteen ja mietin mitä mä joskus olen siinä kohden harkinnut. mulla meni kylmät väreet pitkin selkää kun käännyin pois ja lähes juoksin tieheni. ehken mä vaan vielä ole valmis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti