Break down

Mä en tiedä siitä kuinka nopeesti ihmiset tekee netissä havaintoja ihmisen luonteesta.
Mut, oikeessa maailmassa musta saa muutamassa tunnissa paljon irti.
yhdessä hetkessä mä uhkun itsevaruuutta ja seuraavassa mä perännynkin. mua ärsyttää se, musta tuntu et ihmiset mun ympärillä on nälkäsiä susia, sellasia jotka käy kimppuun heti kun ne haistaa pelon.
Ja mä pelkään paljon ja koko ajan.
Mä pelkään puhua ihmisille, sanoa edes moi.  Mä pelkään et sanon sen jotenkin väärin, koska mun tapa puhua on helposti väärinymmärrettävä. Mä inhoan ahtaita tiloja. mä pelkään ihmisten kosketusta. sitä että ne näkee kuinka hauraaks mun keho onkaan muuttunu.
Mä pelkään et ne näkee mun ulkokuoren sisään, onnistuu siirtää sivuun sen 'iloisen ja aurinkoisen vahvan itsenäisen naisen roolin' ja tajuaa että tosiasiassa mä olen kaikkea muuta. Mä en muista miltä tuntuu oikeasti hymyillä. kuinka hyvältä sen pitäis tuntua. tietyt ihmiset tuo sen melkein takaisin, mut jotain vaa jää.  muut nauraa pitkään, kiemurtelee lattioilla kun mä naurahan vähän, mut sen verran ettei kukaan oikeastaan tajua, nauranko vai enkö.
Mä pelkään päästään vastakkaista sukupuolta lähelle, silti mä haluaisin et joku tulis siihen lähelle. entä jos se joku sitten lähtiskin kun se kyllästyy mun ongelmiin? Tai jos se oiskin niitä ihmisiä jotka esittää läheistä mut sitten kertoo asioita etenpäin ja --- ?
Mä taidan olla jo paranoidi.
mulla varmaan on kohta skitsofrenia.

tai ehkä mul on jo?

Mä en kyl edes usko että kukaan uskaltais lähestyä mua. Ei mua ennenkään ole. On olemassa tasan kaksi jätkää, jotka on mulle puhunu. yks oli just sitä tyyliä edustava joita mä kartan, koska 
"kovis" jätkät on aina olleet mun viholisia. mut tää, suosittu jätkä, sattu käymään samas 'ongelmanuorten' paikassa kun minä. meillä oli omat läppämme. mut sitkun se läppä levis mun luokaan ja siitä käytäville, koska se käytti sitä kouluskin. mä sanoin siitä sille, mä sanoin että "Kiitos et käytit 'Lattiamoppia' koulussa, kaikkien kuullen. tulit viel sanoo sen äikän luokan ovelle kun menit ohi, nyt sitä käyttää _Insert name here_ ja kohta koko koulu. kiitos." ja mä puskin sen ohi.
seuraavana päivänä _insert name here_ sit tuli, pyys anteeks ja kysy et mikä inside  juttu meillä sen jätkän kans oli. mä vaan sanoin että " No inside." siihen aikaan mä en kyennyt kertomaan että kävin ongelmanuorten paikassa, että mulla on tukihenkilö.
ja se jäi siihen. me oltiin kavereita sen jätkän kanssa. ja mä vaalin edelleen tota muistoa. se tuntuu hyvältä. lämpimältä. se muistuttaa ettei kaikki ole kusipäitä. ja se kyseinen henkilö vielä hakeutu lastenhoito alalle. sai mun respectit. ja se on harvinaista. Kumpa se ei ois lähteny samana vuonna. jos se ois ollu ne kaks vuotta siel viel lisää...

sitten tää toinen, joka periaattees alko henggaa  mun ja mun kavereiden kanssa vasta viimosena vuonna. se on vähän sellanen, jännä. "ernu" sekin on. sanoisko sitä nyt hevariks? mä menen sen kanssa samaa taidelukioon. ja se on ok, ainakin se puhuu mulle eikä karta. ja se on kiva, omalla tavallaan. 

ainoot jätkät mun elämässä. ne jotka on päässy pois siltä vaara vyöhykkeeltä, mut on kuitenkin siellä kaverivyöhykkeen perukoilla.

mä en edes tiedä, miten olla jätkien seurassa. 

mun ei pitäs selittää tätä tänne, varmaan jostain koht hyppää joku trolli, ja käy kiusaamaan, levittää juttua ja oon kohta nettikiusattu. enemmän ku koskaan ennen.