Joskus sentään näin päin

Yleensä mä olen meidän perheestä se tekniikan ihme lapsi joka saa jotenkin säätämällä, aivan vahingossa tekniikan taas pelaamaan. mutta jostain syystä, meidän talouden kamera, joka oikeastaan kuuluu mutsille, ei tykkää musta.
siinä missä minä ehin jo koko canonin moskan haukkumaan pataluhdaksi, faija vilkasee, ottaa paristot helvettiin ( Jotka on muuten aivan täynnä, kokeiltu on.) ja hakee jostain akun joka, kas kummaa, käykin siihen.

tadaa, ja taas toimii.

no nyt ainakin saatan ottaa sen mukaan ouluun ( ja äiteelle ei toki kerrota ) ja ottaa kuvia siitä mun tulevasta veistoksesta. voisin nimittäin alkaa täyttää tätäkin blogia kaikella turhan päiväsellä shaissella vähän lisää.

mutta meidän poikapa se tykkää leikkiä. se ei mitään muuta haluis tehä, ku nukkua, olla paijattavana ja leikkiä. se on ihan ku minä; se ei haluu mennä ulos vesisateella, tai kun  liian kylmä ( tai kuuma ), se useimmiten jättää aamupalan väliin, ja haluis vaan koisaa lämpimän peiton alla, ärähtää ja näykkii jos siihen vähääkään sattuu tai se on uhattuna ja se karttaa tuntemattomia niin kauan kunnes se tietää että ne on hyviä tyyppejä! Siis ihan kun minä.
 sit se on viel hellyyden kipee. siis, oikeasti, meidän poika ois unelma poikaystävä mulle, jos se vaan olis ihminen. Se olis jopa pörrönen!

Tätä herraa kutsutaan Kukiksi, Alias Cookie - tai ihan vaan Pretty Boy. ja juu, laatu ja silleen.

Mä en vo uskoa, että mä pystyin kirjottamaan noin pitkän shaiba osuuden pelkästään yhestä kamerasta ja koirasta. Meidän koirista varmaan kaikkein kuvauksellisin on nimen omaan Kuki, toinen poika kun sitten edustaa tätä mun kamera-ujoa  puolta. kyllä siitäkin saa hyviä kuvia, jos niitä osaa ottaa ja sattuu just oikeeseen aikaan paikalle. Ja koska mä olen meidän perheessä se ainut joka näitä kuvia säännöllisesti napsii, eikä mulla ole näitä kahta ominaisuutta, voidaan päätellä onko suurinkaan osa niistä kuvista julkaisu kelvollisia.

Ziko Alias Zippo

 Kolmas, meidän veteraani. siitä on vielä vakeempi saada hyviä kuvia tolla meidän.. tai siis äidin kameralla, joka on muutenkin.. noh, canon, ja niiden pokkarit. ei sillä, etteikä tämä veteraani olis vanha ( no shit ) ja raihnanen, sairastaa epilepsiaa ja sen  turkkia ja silmiä on mahotonta pitää enää kunnolla yllä. se, jos sen vetää lyhyeks, mikä ei ole normaalia coccerille, vie pitää sen ihan ok kuosissa. mutta sen turkkin kirhartuvuus muistuttaa mua mun hiuksista. Nimenä menee Tessu.

Laatu, kyllä.

Mä en tiedä miks päätin tehä toisen postauksen tänään, mutta luovuuden purkaus kai iski... tai.. en tiedä.