Joku on joskus kysynyt multa, miten mä jaksoin.
ja jaksan edelleen.
Mun elämässä on ollu varmaan useita synkkiä aikoja, jollon musta ei oo tienny olenko mä elossa vai elävä kuollut. vuosia, pitkiä ajanjaksoja jolloin mä olen kulkenut kuolemaan tuomitun näkösenä. sellanen mä kai olin.
ja mä myönnän, hengenlähtö on ollut lähellä.
Mutta musta ei oo koskaan ollut siihen. ei vaikka kuinka oonkin harkinnut. miettinyt. tuijottanut.
oikeasti.
vielä useimpina vuosina, mä en ole ajatellut mitään. mä en muista pienintäkään ajatusta. en mitä tapahtui ja miksi. en edes sitä, miksi mä olen harkinnut heittäväni lusikan nurkkaan. tukehtua siihen paskaan. mä vain tiedän että mä olen harkinnut.
ja joskus, vielä näinä päivinäkin mä harkitsen.
mutta yläasteen kausi oli pahin. se jonka pelastin tältä kohtalolta käänsi selkänsä ja juoksi kun mä tarttin tukea. Ja taas mä olin yksin. koko vitun paikkakunnan sylkykuppina.
mä en tiedä miten mä sanoisin tän..
on olemassa tasanyks henkilö, joka esti mua hirttämästä itteäni. ei kirjaimellsiesti, tämä henkilö ei edes tiedä tästä.
mutta päiväkin vielä...
tästä henkilöstä tuli mulle hyvin rakas. mä sain voimaa vielä yhteen päivään. ja päivään sen jälkeen. ja sen jälkeiseen. siinä missä mä olin eläny tunti kerrallaan, tän henkilön myötä mä elin päivä kerrallaan. mä aloin ymmärtämään itteäni. opin jopa uusia asioita itestäni. mutta mä en oo koskaan oppinu rakastamaan itteäni.
siksi mä purin pahan oloni viiltelyllä. toisin kuin ne, jotka on jo jääneet koukuun tensä satuttamiseen, mä viilsin vaan kun kaikki ( siis aivan kaikki ) kaatui niskaan. kun kotona tuli tappelua, koulussa sai turpaan ja netissä sateli tappouhkauksia.
ja sitten, mä löysin erään asian. jutun johon mä rakastuin korviani myöten.
Musiikin.
tarkemmin sanottuna Black Veil Bridesin.
jo pelkkien sanotuksien lukeminen sai mun maailman avartumaan vielä vähän lisää. sen verran että mä hylkäsin loput itsemurhan suunnittelut, otin itteäni niskasta kiinni ja aloin luoda pohjaa mun tulevaisuudelle.
"Susta ei koskaan tuu yhtään mitään."
"ärsyttää jo ajatuskin että se --- siellä elelee ja hengittelee."
MUSTAKO ei tule yhtään MITÄÄN?
moni nauraa tälle ' näytän vielä maailmalle ' asenteelle. mä en.
peruskoulun lopputtua, helvetin moni kusipää jäi mulkujen sekaan tohon meidän pieneen lukioon, tai amikseen.
ja mihin mä helvetti pääsin? SAATANAN KUVATAIDE JA MUOTOILU LUKIOON ( ja sille nimenomaiselle linjalle jopa. ).
ja sen lisäks pois täältä.
pois täältä mulkkulasta.
vielä joskus mä muutankin pois.
vielä joskus mä tallon noiden varpaita ja potkin niitä perseelle niin kovaa ettei ne istu vittu kymmeneen vuoteen.
toki jokaisella on huonot hetkensä. minä, mulla on usein sellanen hetki. joskus ei vaan jaksa seistä vahvana. siksi mulla on tää blogi. mä kiroan tänne, puran sen ylimääräsen paskanolon ennen kun se vahingoitata mua pahemmin. viimeksi tänään mulla oli bussissa sellanen hetki että meitin vaan sitä kuinka mä en tunne kuuluvani tähän maailmaan. sitä, että oon ernu ernujen joukossa. olematon ruma ananasnaama.
läski, apaattinen kasa paskaa, liian outo, rasittava sotanorsu.
ja sitä, että mä olen kaiken syypää. että mua ei olis koksaan kiusattu, jos oisin ollut kuten muut. enkä tällänen herkkäihoinen paska. yksin kasvanut pentu.
en mä vieläkään voi sanoa että mä rakastaisin itteäni liiaksi.
mutta rakastapahan sen verran, että mua ei täältä ihan vähällä saa. perkele, tulkoot vittu määkimään ne stellerin merilehmät tohon naaman eteen miten paljon niitä ikinä huvittaakaan. mä helvetti tungen niille hiilihangot perseeseen poikittain, vieritän portaita alas ja pistän meidän koirat paskomaan niiden korviin ja tungen mun faijan hikisukat niitten kurkkuun. Niin joo, ja BvB soi taustalla.
Meikäläinen ei enää hienohelmoja mielistele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti